Where Dead Angels Lie

Where Dead Angels Lie

Elettiin yhdeksänkymmentäluvun loppua, kun Oriveteläinen Inkeri Lihasula koki että elämässä on saavutettu jo kaikki saavuttamisen arvoinen. Lapset olivat lentäneet pesästä aikapäiviä sitten, työura maatalouslomittajana oli kutakuinkin taputeltu ja eläkepäivät kolkuttelivat ovella. Lama-aika oli jäämässä taakse, Suomi oli siirtymässä vahvaan nousukauden aikaan ja IT-kupla odotteli puhkeamistaan.

Tämä kaikki ei kuitenkaan kiinnostanut Inkeriä paskan vertaa. Inkeriä kiinnosti ainoastaan skandinaavinen death ja black metal-musiikki. Kun Dimmu Borgir vuonna 2001 julkaisi nimeä Puritanical Euphoric Misanthropia kantaneen levynsä, totesi Inkeri Siitaman kylässä sijaitsevassa punaisessa mökissään hiljaisella kuusikymmentäneljävuotiaan naisihmisen äänellä:

      "Ai vittu kun pärisee tuplabasarit niin että lähtee paikat hampaista... <3 "

Bändi joka lopullisesti räjäytti Inkerin tajunnan, kulki nimellä Dissection. Dissectionin esittämä musiikki, Inkerin mielestä täydellisesti yhteen naitetut death ja black metal-vaikutteet samassa paketissa, oli jotain mikä tarjosi sataprosenttisen pakokeinon reaalimaailmasta kerta toisensa jälkeen. Juuri Dissection oli se bändi joka sai Inkerin lopulta maalaamaan liian iloisen väriseltä tuntuneen punaisen mökkinsä uudelleen mustalla maalilla.

Vuoden 2006 elokuun kolmastoista kaikki kuitenkin muuttui. Dissectionin nokkamies riisti oman henkensä ja Inkeri päätti heti uutisen kuultuaan että seuraisi suuren mestarin esimerkkiä. Kunniallinen black metal-itsemurha haulikolla suoritettuna, kynttilöillä ympäröidyn kehän keskellä, vaikutti kuitenkin jotensakin liian helpolta tavalta lähteä.

      "Paskahousu..."

Oli Inkeri tokaissut hetken aikaa suru-uutista pohdiskeltuaan. Inkeri ei aikoisi päästää itseään liian helpolla. Liki viidenkymmenen vuoden työuran jälkeen selkärankaan juurtunut luterilainen työmoraali olisi laitettava viimeiseen koitokseensa. Asioiden eteen on nähtävä vaivaa, ja samalla on syytä napauttaa viimeisen kerran noita surkeita ihmisiä jotka olivat silkalla olemassaolollaan kiusanneet Inkeriä yli puolen vuosisataa - pohti nainen mustat kajal-meikit silmäluomissaan.

Vielä tänä päivänäkin Inkeri polkee saman reitin edestakaisin valtatie yhdeksän viertä noin neljäkymmentä kilometriä Tampereelta koilliseen. Aamuyön pimeinä tunteina suoritettu reitti ei ole enää aivan yhtä pitkä kuin ennen, mutta Inkeri polkee. Ja odottaa.

      "MAHA KALI!"

Saattaa Inkeri huutaa aina toisinaan polkupyöränsä selästä, jälleen kerran suureksi harmiksi itsestään ohi ajaneen rekan perään.